Miten voi jaksaa?

Tänään aamulla jälleen kerran aloin mettimään hieman ärsyttävää ja vaikeaakin asiaa joka varmasti pyörii jokaisen uhmaikäisen lapsen vanhemman mielessä. Miksi haluaisin tehdä toiselle yhtään mitään mukavaa kun kaikesta aina vaan suoranaisesti vittuillaan ja tehdään kiusaa. Miksei lapsi voi ymmärtää että en minä silkasta ilosta niitä paskavaippoja vaihda, joten miksi vaikeuttaa tilannetta juoksemalla karkuun paskamaisesti räkättäen? En minä siitä ruuanlaitosta niin paljoa nauti, että haluaisin katsoa kuinka sitä ei edes maisteta vaan roudataan suoraan koirille tai vaihtoehtoisesti mutsin lautaselle. En minä väkisin päiväunille pakota. Tiedän vain toisen olevan väsynyt muuten jo kello 18.00 joten onko pakko huutaa, rimpuilla ja paeta sängystä?? Ei siellä puistossa niin kiva ole seisoa, että pukemisesta täytyy tehdä jokapäiväinen haloo.

Miksi minun pitää jaksaa elää ihmisen kanssa joka tekee minulle kiusaa? Miksi minun silti pitää jaksaa vääntää päivästä toiseen? Ja ennenkaikkea, miksi otan tämän niin henkilökohtaisesti?

Mikä auttaa jaksamaan?? Kun se on kiltti se todella on kiltti. Jos veli tiputtaa rakkaan porkkanansa, se jaksaa nostaa sen vaikka kymmenen kertaa peräkkäin. Jos äidillä on paha olla, se halaa ja antaa pusuja. Tai ainakin yrittää pussata. Se hieroo ja silittää. Se koittaa siivota omat sotkunsa. Vaikka ne ovat vain pieniä hetkiä ne ovat niitä asioita jotka auttavat unohtamaan rikkoutuneet perintövaasit, sekoitetut iipuhelimet ja levitetyt kukkamullat.

Toki sillointällöin tarvitaan mamman yökylää ja 17 köllikkää sekä sangriaa saavissa ;)

Minä unohdan...

IS kirjoitti siitä, mitä ihmiset unohtavat pakata matkalle mukaan. Itsehän olen mestari unohtamaan asioita, parhaimmillaan olen kääntynyt neljä kertaa takaisin kun jotakin unohtunutta on jäänyt kotiin mutta muistunut mieleen ennen kuin olen liian kaukana. Hyvästä suunnittelusta huolimatta aina jotakin jää. Kesällä olimme matkalla Lintsille ja SeaLifeen kun minulla oli sinne vapaalippu. Unohdin vapaalipun kotiin... Kuinka monet kerrat olen unohtanut lasten vaipat/ruuat/uninallet/vaatteet, ei voi muistaa. Ei Mieskään kylmäksi jätä. Se unohti koko kassinsa himaan kun oltiin pidennetyllä viikonlopulla anoppilassa. Kerran kuulin ihmisestä joka oli unohtanut ottaa narttunsa mukaan astutusreissulle. Että näin... Mieti siinä sitten kuinka paljon mahtaa haitata se unohtunut adapteri tai kännykän laturi. Nehän on hei arkipäivää.

Maire taas on neurootikko, sen on aina tehtävä kaikki NIINKUIN KUULUU ja se ei unohda. Mitään. Koskaan. Pipo on oltava, vaikka olisi +30c. Telkkari ja läppäri sammutetaan lähtiessä, huolimatta siitä käyttääkö sitä/niitä vielä joku. Tiskit kuuluvat tiskialtaaseen, olivat ne puhtaita tai likaisia. Porkkanoita on haettava kasvimaalta, vaikka ei olisi tarve. Voisin jatkaa loputtomiin.

Nyt unohdin miksi tästä aloin ylipäätään kirjoittamaan... Just...

Hienoa!!

Päivän paino 71,4kg
Mä taidan jättää sanomatta nyt sitten....

IPhone lapsi...

Itseähän pidän kultaista iipuhelintani lahjana (jota maksan itse edelleen) jumalalta, vaikken tyyppiin uskokkaan. Minulla on maailma taskussani! Kotiäidin sosiaalisen elämän pelastus!

Mairelle se taas on vekotin mistä löytyy loputtomasti Pinguja sekä paljon selattavia kuvia.

Nooh, katselimmepa eräs ilta Ilves-Pelicans ottelua telkkaristamme. Maire on isänsä tyyliin Ilves fani ja hihkuu onnesta aina logon nähdessään. Ja kun tyyppi tajusi että telkkarissa oli se samainen logo oli pelin suosio taattu. Mutta kun se logo ei pysynytkään ruudussa vaan katosi aina välillä, iipuhelinlapsen ratkaisu oli selvä. Maire pontevasti sormellaan "siirsi" ruutua kuten puhelimessakin ja voi sitä pettymyksen määrää kun sitä pirun logoa ei siirtelystä huolimatta tullut näkyviin. Paska vehje...

Lisää duploja!!

Siinähän se oleellinen sitten tulikin...

Varhaisteini?

Nyt se sitten taitaa suunnitella omilleen muuttamista. Tehtiin viikonloppuna pahvilaatikosta maja. Sinne se nyt raahasi tyynynsä ja peittonsa, uninallea unohtamatta...

Spinningiä ja kotipizzaa...

Viimeviikolla lenkkeily jä vähän sivummalle ja viikonloppuna tuli mätättyä pari kotipizzan pitsaa naamariin leffaviikonlopun kunniaksi. Joten...

Viikon paino: 70,6kg
Laskusuuntainen, niin ehkä sillä jaksaa taas vetää seuraavan viikon :DD

Leffailta Mairulin kanssa ylitti odotukset. Se oli aivan ihmeissään kun iltapalaksi olikin pitsaa ja kaiken kukkuraksi se syötiin vielä olohuoneessa. Tietenkin siitä seurasi että seuraavana päivänä se yritti roudata kaikki safkat olkkariin... Tyytyväisenä tyttö katsoi melkein koko leffan uninalle kainalossa, ja melkein nukahti kainaloon juuri ennen loppua. Kyllä se selkeästi on meidän lapsi.

Seuraavana aamuna olin henkisesti varautunut johonkin ihan hirvittävän itsemurharääkkiin jota spinningiksi kutsutaan. Mutta ei, se yllätti positiivisesti. Kukaan todella ei tiedä millä vastuksella poljen ja siitä saa tehdä juuri oman näköisensä treenin. Jos saadaan vain aikataulut sopimaan siellä voisi ajatella jopa käyvänsä.

Nih, ja Väinämöinen on täten oppinut karjumaan... Nice...

Outoa - osa 2

Vein tänään lapset Mammalle hoitoon, kun piti taas harrastaa K-18 juttuja puudeleiden kanssa. Maire oli kuulemma heti ensimmäiseksi mennyt kodinhoitohuoneeseen, repinyt vaatteet (puhtaat) pois päältään, survonut ne pyykkikoneeseen ja lätännyt luukun kiinni... Täh??

Sille joka ei tule ulos!

Viimehetken piinoista kärsivälle ystävälleni, tai siis sille piinaajalle.

täältä

Turhaako??

Viikon olen rehkinyt ja paino ei ole inahtanutkaan! No olihan se toiveikasta edes yrittää, mutta pieni kannustus ei olisi ollut pahitteeksi.

Ensi viikonloppuna paikallisessa liikuntakeskuksessa on avoimien ovien päivä, ajattelin käydä koittamassa spinningiä. Se on kuulemma sopivaa ra tällaiselle rapakuntoiselle kuin minä. Tiedä sitten, minulla ei ole hajuakaan siitä millaisia tuollaiset ryhmäliikuntatunnit ovat. Yläasteella lintsasin bodypump tunnit, kuinkas muutenkaan.

No mutta jos jotain positiivista tästä haetaan niin ainakin bensaa säästyy kun ei tarvitse autoilla Väinämöisen iltapäivätorkkuja ;)

edit.
Päivän paino 70,8 kg

Ei niin ei...

Tänään on taas niitä päiviä kun ei Mairea nukuta... Täällä sitä istutaan neidin huoneessa ja odotellaan josko hän suvaitsisi nukahtaa. Ja jos se tosta vielä nukahtaa niin sittenhän herää jo Väinämöinen... Great! Aina vaan parempaan suuntaan menee tää lauantai!

Meikittömänä...

Joo, tänään on se meikitön päivä. Kaksi vuotta sitten se olisi voinut olla minulle joku juttu. Mutta hei oikeesti hyvä että ehdin nykyään ehkä kahtena päivänä viikosta sutaisemaan ripsaria räpsyihin. Jos joku ei huuda tai yritä muuten vain riistää itseltään henkeä niin joku varmasti on ehtinyt jo varastaa sen ripsarin ja painaa tuhatta ja sataa karkuun. Ja kun vihdoin sen ripsarin saa kiinni niin sitten ainakin joku huutaa.

Periaatteeni on, että jos on joku julkinen juttu on oltava vähintään sitä ripsaria. Luen myös lähikaupan julkiseksi paikaksi, ei sinne vaan kehtaa mennä ihan minkä näköisenä. Nykyään joudun vähän karsimaan jo siitäkin ja usein minut on ihan mahdollista nähdä meikittä ihan isommassakin kaupassa. Ei enää jaksa kiinnostaa, kaikki kyllä näkevät että minulla on kaksi pientä lasta. Mutta ymmärtävätkö he?? Pitävätkö he minua kulahtaneena kotiäitinä, sellaisena joita itse olen katsellut halveksuen monia vuosia?

Vielä pesen hiukseni lähes päivittäin. Otsatukan vähintäänkin päivittäin, suoristan sen myös. Tuleeko joskus päivä jona en enää kiinnostu siitäkään miltä tukkani näyttää??

Taas lähempänä...

Musta on tulossa tuulipukuäiti, tai jotain... No ei sentään, ainakaan vielä. Kun kahden lapsen kanssa hilluu kotona, syö aina kun lapsetkin ja sen lisäksi vielä illalla syö niitä asioita joita Maire ei "anna" päivisin syödä. Niin eräänä kauniina aamuna vaaka näytti sellaista lukemaa mitä olin luvannut itselleni etten enää koskaan ylitä.

Ruoka on ollut minulle aina tärkeä asia, liikunta ei niinkään. Kun huomasin painoni vain nousevan, lisäsin ensin vihannesten määrää ruuassa ja toivoin sen vähentävän "kunnon ruuan" määrää. Ei auttanut, lopetin limsan lipittelyn iltaisin. Ei auttanut. Nyt koitetaan sitten tätä.

En ala-asteen jälkeen ole ollut kovin innokas liikkumaan. Ensin tuli hinkuyskä sitten paukahti polvesta nivelsiteet sitten mentiin vähän lujaa ettei liikkumaan ehtinyt ja sitten pamahdettiin paksuksi. Näin menetetään aivan kaikki fyysinen kunto. Että jos halajat samaan jamaan niin tässä hyvät ohjeet ;)

Ajattelin aloittaa reippailla 0,5-1h kävelylenkeillä joista hölkkään sen minkä kykenen ja mikä hyvältä tuntu. Eli korttelin... Sitten jos ja kun kunto vähän nousee voisi koittaa uskaltautua jonnekkin ryhmäliikuntaan, jos uskaltaa. Vinkkejä?? Jos tämäkään ei nyt auta niin kai mun sitten on pakko opetella olemaan ilman sitä lounasta...

Do i need to say more??

Kiitos maikkari!

Mä en tiedä mikä siinä on, mutta Maire on ihan koukussa Salkkareihin. On ollut niin kauan kun se on tajunnut telkkarista edes jotakin. Mitään muuta ohjelmaa se ei ikinä ole jaksanut tuijottaa varttia kauempaa. Ei edes lastenohjelmia. Poikkeuksena yksi motocross-kisa jota se katsoi 20minuuttia, katsottiin kersaa ja ihmeteltiin onko se varmasti tyttö.

Yleensä iltaisin kakarat ilmakylpevät ja minä ja Mies luetaan niille kirjoja, leikitään tai muuten vaan höpötellään. Kun Väinämöinen menee n.20-30minuuttia ennen Mairea nukkumaan jää Mies yksin taistelemaan Mairelle yö-paidan päälle ja lukemaan sille sadun. Siellä se sitten touhuaa omiaan 0,5-1,5tuntia ja nukahtaa.

Nyt viimeisenä kahtena iltana sillä on ollut kiire saada yökkäri ja vaippa päälle ja äkkiä valtaamaan paras paikka sohvalta, ja viltti päälle. Siinä se tököttää ja katsoo KOKO salkkarit hiljaa paikallaan. Ohjelman loputtua toteaa ei'o ja kipittää tyytyväisenä sänkyynsä ja nukahtaa kymmenessä minuutissa...

Kiitos ja hyvää yötä!