Tänään aamulla jälleen kerran aloin mettimään hieman ärsyttävää ja vaikeaakin asiaa joka varmasti pyörii jokaisen uhmaikäisen lapsen vanhemman mielessä. Miksi haluaisin tehdä toiselle yhtään mitään mukavaa kun kaikesta aina vaan suoranaisesti vittuillaan ja tehdään kiusaa. Miksei lapsi voi ymmärtää että en minä silkasta ilosta niitä paskavaippoja vaihda, joten miksi vaikeuttaa tilannetta juoksemalla karkuun paskamaisesti räkättäen? En minä siitä ruuanlaitosta niin paljoa nauti, että haluaisin katsoa kuinka sitä ei edes maisteta vaan roudataan suoraan koirille tai vaihtoehtoisesti mutsin lautaselle. En minä väkisin päiväunille pakota. Tiedän vain toisen olevan väsynyt muuten jo kello 18.00 joten onko pakko huutaa, rimpuilla ja paeta sängystä?? Ei siellä puistossa niin kiva ole seisoa, että pukemisesta täytyy tehdä jokapäiväinen haloo.
Miksi minun pitää jaksaa elää ihmisen kanssa joka tekee minulle kiusaa? Miksi minun silti pitää jaksaa vääntää päivästä toiseen? Ja ennenkaikkea, miksi otan tämän niin henkilökohtaisesti?
Mikä auttaa jaksamaan?? Kun se on kiltti se todella on kiltti. Jos veli tiputtaa rakkaan porkkanansa, se jaksaa nostaa sen vaikka kymmenen kertaa peräkkäin. Jos äidillä on paha olla, se halaa ja antaa pusuja. Tai ainakin yrittää pussata. Se hieroo ja silittää. Se koittaa siivota omat sotkunsa. Vaikka ne ovat vain pieniä hetkiä ne ovat niitä asioita jotka auttavat unohtamaan rikkoutuneet perintövaasit, sekoitetut iipuhelimet ja levitetyt kukkamullat.
Toki sillointällöin tarvitaan mamman yökylää ja 17 köllikkää sekä sangriaa saavissa ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti