Sekä Maire että Väinämöinen ovat olleet pikkuvauvoina haastavia huutajia eli julkisille paikoille ei niin hirveästi ole ollut asiaa. Muistan yhdenkin kerran kun V oli muutaman viikon ikäinen yritimme mennä ravintolaan syömään, koko perhe. Herra oli juuri nukahtanut ja ajatus oli että ehditään syömään sinä aikana. No sehän heräsi jo ennen kuin päästiin salaattipöytään. Söi ja aloitti huutamisen. Maire veti herneen nenäänsä kun häntä ei olisi saanut auttaa ja yhtyi veljensä huutoon. Sori vaan naapuripöytäläiset.
No nyt olemme pikkuhiljaa päässeet yli tuosta huudan huutamisen ilosta vaiheesta ja voimme ajoittain käydä jopa kahvittelemassa. Saanko minäkin sen nyt näyttämään helpolta vaikka stressitaso huiteleekin tuhannessa 75% ajasta?
Paikkavalinta on aika oleellinen. Leikkipaikka on must! Mitä vaikeampi sieltä on karata sen parempi. Ja mitä vähemmän muita lapsia häiritsemässä aina vaan parempi.
Sitten pitää selvitä pöytään asti tarjottimen ja tuplakärryjen kanssa. Muistetaan toki kolmipyöräisten yhdenkäden ohjausominaisuudet. Yksinhän kersoja ei voi pöytään jättää. Hyppivät joko pois syöttötuoleista tai kiljuvat kärryissä. Ei hyvä.
Sitten yritämme lämmittää lounasmössön koska kahviloden tarjonta 8kuiselle on aika olematon. Tässä vaiheessa jompikumpi varmasti huutaa. Eli luultavasti se kumpi on jätetty kärryihinsä kiinni ettei se vaan karkaa sillä välin. Plussaa kahvilalle jos lämmittävät ruuan kassalla.
Nyt ollaan jo voiton puolella. Nyt suurin problem on se että muistaa kuka syö ja mitä. Ei pikku karjalanpaistia kaksi vuotiaalle, eikä paniinia 8kuiselle. Ensin vanhempi kersa tyytyväiseksi jonka jälkeen sen voi vapauttaa leikkipaikkaan. Sitten voi keskittyä pienempään yksilöön ja siihen omaan kahvitteluun ja mahdollisesti vähän saamaan murua myös oman rinnan alle. Tämä on se vaihe jota ne muut mutsit katsovat kadehtien. Istun rauhallisesti syöttäen Väinämöistä ja siemailen kahviani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti