Oma tahto

Luulisi että kirjoittaisin nyt Mairesta, mutta sehän olisi liian itsestäänselvä aihe. Eihän tytössä mitään muuta melkein olekkaan kuin omaa tahtoa, mutta sillä onkin uhmaikä. Vai saako sitä enää sillä nimellä kutsua, tahtoikäkö se nykyään on?

Mutta nyt puhutaankin Väinämöisestä, tuosta 8,5 kuisesta kiukkupussista. Siitä joka ihan puskista on alkanut kiukuttelemaan vaipanlaittoa vastaan, kääntyilee ja kiljuu kuin mikäkin. Se ei halua naamaansa pestävän ruokailun jälkeen eikä se kykene yhteistyöhön takapuolen pesussa. Se suuttuu jos ei saa haluamaansa lelua tai pääse juuri sillä sekunnilla syliin. Ruokakaan ei oikein enää maistu syötettynä, kun pitäisi itse. Voi huoh, nyt niitä on sitten kaksi.

Tähän asti Väinämöinen on ollut aika säyseä. Joo kyllä se huusi pikkuvauvana kuin mikäkin, paljon ja syyttä. Mutta kun kaikki tarpeet ovat olleet tyydytettyinä tyyppi on ollut suht helppohoitoinen. Paljon se vaatii, paljon se antaa meiniki on ollut jätkän motto. Nyt tämä uusi luonteenmuutos on muuttanut minun oman ihanan pikkuvauvani lähemmäs taaperoaikaa ja sen mukana saapuvaa uhmaikää. Hieman haikea fiilis, se alkaa tajuamaan olevansa oikeasti oma yksilönsä. Siis ihan varsinaisesti.

Sitten siihen toiseen pelottavuuteen. Meillä tulee oikeasti olemaan ensivuonna kaksi uhmaikäistä. Voi jeesus sentään. Yksikin on jo ihan tarpeeksi. Uhmaikä on pahimmillaan 1-4 ikävuoden aikana. Meillä siis tullaan uhmaamaan tuplana vielä kaksi pitkää vuotta. Innolla odotan jo" tahdon rusinan"-huutoa, tuplana. Mä itse pestyn zennaamaan itseni jonnekkin kaukaiseen maahan hiljaisuuteen. Mutta mites naapurit, kaupan kassat, muut viattomat sivulliset? Mites ne? Maanantaina Mairekin esitti ensimmäisen kerran julkisen raivokohtauksen. Pitkään ollaan taidettu sellaisilta säästyä, thank god! Piru niitä lasten pikkukärryjä, miksi ne pitää parkkeerata siihen ihan kaupan porttien viereen niin että jokainen pikku uhmaaja ne siinä näkee ja jokaisen on niitä päästävä työntämään? Puhumattakaan niistä kassalle parkkeeratuista karkkipatukoista!