Voi herranen aika! Tämä kopsahti postilaatikkoon tänään. Kuinka muistankaan miten viimeisellä sivulla oleva toivomuslista täyttyi. Oli uskomattoman hankalaa laittaa toivotut lelut järjestykseen, mitä toivoisin eniten. Niin haluaisin käydä Mairen kanssa kirjasen läpi ja ympyröidä punaisella tussilla mitä lahjaksi toivotaan. Olen jouluihminen henkeen ja vereen, ollut aina. Mies ei ymmärrä. Se väittää että aloitan joulun toohottamisen jo heinäkuussa. No en nyt sentään ihan, mutta melkein.
Ensimmäiset muistoni joulusta liittyvät isovanhempiini ja heidän luona vietettyihin koko suvun jouluihin. Siellä oli isovanhemmat, vanhemmat, siskot, enot, tädit. Melkein koko isänpuolen suku. Kuinka hienoa se olikaan odottaa mitä se pukki sitten toikaan ja pikkupikkulapsena olikin iloinen siitä mitä sai. Sitten se muuttui hieman siihen suuntaan että saattoikin jo pettyä jos sitä kaikista eniten toivottua lahjaa ei pukkinsäkistä löytynytkään. Ja harmitti jos naapurin Siiri olikin saanut hienomman BabyBjörnin kuin mitä itse. Teinikapinavuosina joulu oli ahdistava juhla jolloin koko sukua piti sietää. Omat muistikuvani teinivuosista ovat jokseenkin hatara, ehkä joskus voin puida aihetta lisää. Kun ikää tuli tarpeeksi tajusin kuinka hyvät bileet siloin onkaan. Ensin mätätään perheen kesken mahat kukkuralle hyvää ruokaa. Tuhotaan pari tonkallista viiniä siinä ohessa. Availlaan lahjoja ja lähdetään dokaamaan. Sama juttu uudestaan jokaisena joulunpyhänä ja hauskaa oli.
Nyt joulu on saanut aivan uudenlaisen merkityksen, nyt kun on omia lapsia. Maire ei vielä viime joulua hiffannut, enkä usko että tätäkään joulua varsinaisesti osaa odottaa. Väinämöisestä puhumattakaan. Mutta se kun perheessä on joku jolla on vielä hauskempaa ja kuin itsellä. Ja joku on vielä iloisempi saamistaa lahjoista kuin itse on. Ja se joku on oma lapsi jonka ilosta nauttii itsekkin täysin sydämmin on joulu saanut jälleen lisäpotkua hohtavuuteensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti